Ei koskaan kiinalainen

Itselläni ei onneksi ole moisia harhaluuloja. Kiinalaiseksiko? Ei nyt sentään. Jos jotain edes vähän oppisi näiden parin vuoden aikana ymmärtämään Kiinasta ja kiinalaisista, niin olisin yltiöpäisen tyytyväinen itseeni.

Mark Kitto kirjoittaa kuitenkin aika tervävää analyysiä nyky-Kiinasta artikkelissaan You'll never be Chinese. Luulen, että moni maassa käynyt tunnistaa näistä näkökulmista ja huolenaiheista ainakin muutaman. Rahaa. Mulle. Heti.

Rain cape or rain cap?

Tänään alkoi satamaan. Lounasaikaan pisaroita alkoi vieriä taivaalta ja iltaan mennessä sade oli yltynyt ihan kunnolliseksi kuuroksi. Hätä ei kuitenkaan ollut suuri, sillä olin muutamia viikkoja sitten Pekingin syyssäätä ennakoiden, ja lukuisista aikaisemmista kerroista viisastuneena, hankkinut lähimarketista yhden ehkä Kiinan parhaimmista keksinnöistä - pyöräilysadeviitan!

Oma tuliterä viittani pääsi tänään käyttöön. Se on sävyä violetti (tietenkin!) ja kaikki siinä on ihan kaikki must-ominaisuudet: lippa ja huppu, jonka saa kiristettyä sekä pyöräkorin eteen pyykkipojalla kiinnitettävä etuviipake, joka suojaa polkijan jalkoja kastumiselta. Korissa olevista tavaroista nyt sitten puhumattakaan.

Ennakkoon olin jännittänyt viittani kokoa. Paljastuisikohan kauniisti viikatusta kaupan paketista minulle sadeviittaa vai lähinnä sadelippistä muistuttava härpäke? Huojennus oli suuri, kun tosipaikan tullen sain viitan kunniallisesti päälle, kiinnitettyä pyörään ja polkaistua itseni matkaan.

Viitta oli muuten ihan kelpo, mutta pyöräkoriani suojaavaan etukappaleeseen olisin tarvinnut muutaman kymmenen senttiä lisää mittaa. Olo oli hieman tukala, polkiessa lähinnä ritsalta tuntuvan viritelmän alla. Hujoppi mikä hujoppi.

Oletko itse koskaan kokeillut polkea pyörällä kädet linkassa, selkä kyyryssä, sateen sekoittamassa jo valmiiksi aika kaottisessa suurkaupungin liikenteessä ja silmälasit täysin pisarasumussa? Nyt olen sitäkin kokemusta rikkaampi. Ja pääsin ehjänä perille.

Ehkä jostain kaupasta löytyisi jatkoa siihen koriin kiinnitettävään pyykkipoikaan. Ja vaikka rillien pyyhkimet. En olisi yhtään yllättynyt.

Uusia vai vanhoja ystäviä?

Tapasin Pekingissä asuvan taiteilijatuttavan toista kertaa tänään. Törmäsimme viimeksi sillä viikolla, kun muutin tänne Kiinaan. Meidät yhdisti toinen ystävä yli 10 vuoden takaa Portugalin kesäreissulta. Olemmeko me siis tämän yli 20 vuotta Kiinassa asuneen, toisesta suurvallasta kotoisen olevan taiteilijan kanssa uusia vai vanhoja tuttuja? Onko 10 kuukauden naamakirjatunteminen lyhyt aika, normaalilla ystävystymisen mittapuulla? Pekingissä kun tämä tuntuu viitaavan muinaishistorialliseen siteeseen.

Ystävien merkitys kasvaa uudessa maassa ja arjessa, jossa perhe ja totuttu sosiaalinen turvaverkko on kaukana. Ystävät ovat selviytymisekeino. Onneksi oikeita ystäviä on löytynyt myös täältä uudesta kotimaasta.

Sormituntumalla

Tänään sormet näppäilivät ensimmäistä kertaa automaattisesti meidän perheen yhteisen sukunimen. Minun sukunimeni. Uuteen nimeen voi kai sittenkin tottua. Olemme olleet naimisissa vuoden, josta Kiinassa 10 kuukautta. Edellisellä nimellä matkaa oli taittunut jo reilun 30 vuoden ajan.

Tämä blogi kertoo toisesta talvestani keskustan valtakunnassa, jossa muutos on ehkä se ainoa pysyvä asia.